Mistä Miehen työn saisi? Tapaus Lasse Reijomaa.

Lasse Reijomaa, Miehen työ 2013

Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan (TANE) Miehen työ -palkinto annettiin tänä vuonna pitkäaikaisesta miesaktivismista ja -työstä Lasse Reijomaalle kansainvälisenä miestenpäivänä 19.11.. Kansainvälistä miestenpäivää ei Suomessa juuri tunneta. Se katoaa pari viikkoa aiemmin vietetyn Miesten Viikon alle, josta kirjoitin edellisessä blogitekstissä. Molempien teemat ovat samanlaisia: tuoda miehiin ja poikiin liittyviä asioita esiin vähän erilaisesta ja uudesta näkökulmasta. Miehenä oleminen on muutakin kuin urheilua, tekniikkaa tai työn tekemistä.

Sen sijaan Lasse Reijomaa on tuttu mies monille miesasioiden parissa toimineille varsinkin, jos kokemusta on pariltakymmeneltä vuodelta. Lasse oli jo ensimmäisen TANE:n Miesjaoston jäsen vuonna 1988. Jaoston jäsenenä hän jatkoi vielä 90-luvun lopulle saakka.

Ei enää kurjuuskeskustelua 

Palkinnonjakojuhlaan saapuneet tasa-arvotyön veteraanit muistelivat, miten alkuvuosia leimasi hämmennys siitä, mitä Miesjaosto voisi olla. Mitä sen pitäisi tehdä? Mitä miehiin liittyvä tasa-arvotyö tai -politiikka on?

”Silloin haluttiin ottaa etäisyyttä oikeastaan kahteen asiaan. Ensinnäkin Ruotsissa toimivaan melko vastaavaan miestyöryhmään ja toiseksi Suomessa 80-luvun lopulla alkaneeseen ns. kurjuuskeskusteluun. Keskusteluja leimasi ennemmin miesten voimaannuttaminen”, palkinnonjakotilaisuudessa todettiin.

Mieskeskustelun ja miehiä käsittelevän tutkimuksen yksi vaihe oli ”kurja mies” -keskustelu, jossa keskityttiin vain miesten elämän nurjiin puoliin: alkoholiin, huonoihin ruokailutottumuksiin ja elämäntapoihin, itsemurhiin, parisuhteen vaikeuksiin ja avioliiton epäonnistumisiin.

”Meillä ei ollut oikein mitään mallia, minkä mukaan toimia ja tehdä. Sitä alkuaikaa leimasi

Philomela lauloi päivän sankarin kunniaksi.

aito ihmettely, mutta se ei ollut voimatonta. Päinvastoin. Kokouksissa oli avoin ilmapiiri, jossa oli mahdollisuus kysyä, puhua ja kuunnella, vaikka olisi ollut eri mieltä.”

TANE:n ja virallisen tasa-arvopolitiikan pitkäaikainen ja keskeisin miehiin liittyvä teema on isyyden vahvistaminen ja tähän liittyen isyyden ja työelämän yhdistäminen. Tämä on näkynyt myös Miesjaoston toiminnassa koko sen 25-vuotisen historian ajan.

Tämän lisäksi ensimmäisten jaoston teemoja olivat esimerkiksi erilaiset miesihanteet, miestutkimuksen kätilöiminen Suomeen ja suomalaisten miesten elämänkaari. Suomen Kirjallisuuden Seuran kanssa järjestettiin miesten elämäkertojen kirjoituskilpailu 1992-1993. Palkinnonjakotilaisuudessa ”karheiksi” luonnehdittuja elämänkertoja tulikin peräti 364 kappaletta.

Siinä jaoston jäsenillä olikin lukemista. Turhaa keruu ja työ eivät olleet, sillä se tuotti muun muassa kaksi tutkimuskirjaa: Juha Siltalan Miehen kunnia (1995) ja J-P Roosin ja Eeva Peltosen toimittaman Miehen elämää. Kehittymässä olevalla suomalaiselle miestutkimukselle nuo teokset olivat tärkeitä.

Polttopiste

Mallusjoen miesvoimistelijat esiintyivät Lassen kunniaksi

Lasse Reijomaalle Miesjaosto ja TANE tarjosivat eväitä hänen miehiä koskevan elämäntyönsä ”polttopisteeseen”, kuten hän itse toteaa: miesten naisiin kohdistamaan väkivaltaan. Sotilaspappina hän oli huomannut, että miehille puhuminen on hänen lajinsa. TANE ja sen kautta avautuvat kontaktit saivat hänet muotoilemaan väkivaltatyön kärjen: ”kun mies saa apua oman väkivaltaiseen käytökseensä, niin hän on kykenevä ratkomaan muutkin elämänsä asiat.”

Lasse kirjoitti 1993 Espoon seurakuntasanomiin kolumnin, jossa hän totesi, että

”Miesten väkivalta ei ole ylimittainen annettu kohtalo, vaan kauhea tapahtumasarja, johon voidaan vaikuttaa. Miehen elämän tarkoitukseksi riittää aivan hyvin perityn väkivaltakierteen katkaiseminen. Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista.”

Espoon turvakodin johtaja Sirkka Liisa Aaltio ja Reijomaa aloittivat yhteistyön, jonka tuloksena syntyi Lyömätön Linja. Aluksi se oli 24/7 auki oleva kännykkä Reijomaan taskussa ja sunnuntaisin kokoontuva vertaisryhmä, johon miehet tulivat anonyymeina puhumaan väkivallastaan ja elämästään. Pian Lassen avuksi tuli Jari Hautamäki, joka on nykyisen Lyömätön Linja Espoossa ry:n toiminnanjohtaja.

Alkuvuosista toiminta on laajentunut kattamaan strukturoidun väkivallan katkaisuohjelman ja maahanmuuttajamiehille suunnatun Miehen Linjan, jossa väkivallan ehkäisytyö yhdistyy kotouttamiseen.

Lasse sai Lyömättömän Linjan aloittamiseen tukea Miesjaostosta. Ajatuksia hän sai puolestaan TANE:ssa toimineelta Väkivaltajaostolta ja sen naisiin kohdistuvan väkivallan -mietinnöstä. Lyömättömässä Linjassa miestyö ja naistyö kohtasivat hedelmällisellä tavalla.

Miesjaoston pj, kansanedustaja Kari Uotila onnittelee päivän sankaria.

Lyömätön Linja on jo yksinään Miehen työ, mutta Lasse on ollut monessa muussakin mukana - esimerkiksi perustamassa Miessakkeja. Lisäksi hän jatkaa työtään Amnesty Internationalissa ja Suomen Mielenterveysseurassa. Minä pohdin nykyään työkseni miehiä ja tasa-arvoa, mutta ensimmäisen kerran teemaan törmäsin 90-luvun lopulla. Sinikantisen raportin nimi oli muistaakseni Miehet ja tasa-arvo. Sen oli tuottanut Pohjoismainen miestoimikunta tai jotain vastaavaa. Yksi sen tekijöistä oli Lasse Reijomaa.

Katso myös:

http://yle.fi/uutiset/pitkan_linjan_miesaktiivi_palkittiin_tasa-arvon_edistamisesta/6942968?origin=rss

 

Miestutkijan Miesten Viikko

Kännykkä. Se oli ensimmäinen mullistus ”väkivaltaisten miesten” auttamisessa. Kännykän avulla Lasse Reijomaa pystyi avaamaan 24/7 auki olevan auttavan puhelimen perhe- ja parisuhteessa väkivaltaa käyttäneille miehille vuonna 1993. Lyömätön Linja oli alkanut.

Vähennetään väkivaltaa

Minun Miesten Viikkoni alkoi tiistaina Lyömätön LinjaEspoossa 20-vuotisjuhlaseminaarilla. Linja alkoi auttavan puhelimen ja sunnuntaisin kokoontuvan vertaisryhmän avulla. Muutaman vuoden jälkeen se laajeni käsittämään systemaattisen väkivallan katkaisuohjelman ja maahanmuuttajamiehille suunnatun Miehen Linjan, jossa käsitellään väkivallan ohella kotoutumista.

Miehistä väitetään, että he eivät osaa puhua intiimeistä asioista, mutta tosiasiassa moniin miesten vaikeisiin ongelmiin ratkaisu on se, että miehet puhuvat asioista keskenään. On vain luotava tila, jossa miehet tulevat kuulluiksi.

Lasse Reijomaan aloittama Lyömätön Linja aurasi tietä miehille suunnatuille väkivallan katkaisuohjelmille. Niiden ohella Suomeen on kehittynyt parinkymmenen vuoden aikana mielenkiintoinen ja monipuolinen miestyön kenttä, jossa miehiä tuetaan erilaisissa kriiseissä. Miestyössä on kerätty mittava määrä tietoa miehistä, jota ei ole juurikaan tutkittu. Siinä olisi sarkaa kokonaiselle tutkimusohjelmalle.

Miesten viikko

Miesten Viikko on jokavuotinen tapahtuma, joka toteutetaan isänpäivään päättyvällä viikolla marraskuussa. Sitä ei koordinoi tai organisoi kukaan, mutta Miessakit ry tarjoaa nettialustan, jonne voi ilmoittaa viikolla järjestettävistä tapahtumista. Lisäksi viikolla on ohjeellinen teema, joka tänä vuonna oli Mies, kulttuuri, mieskulttuuri.

Tästä teemasta eräs toimittaa soitti ja kysyi, mitä on mieskulttuuri. Koska olen nykykulttuurin tutkija, käsitykseni kulttuurista on sen mukainen: kulttuuria on kaikki, mitä ihmiset tekevät ja mitä merkityksiä he asioille antavat. Miehille ominainen kulttuuri liittyy tekniikkaan ja urheiluun, mutta niitä ei Miesten Viikon ohjelmassa juuri näkynyt.

Tapahtumakalenterissa oli paljon isän ja lapsen väliseen suhteeseen sekä miesten terveyteen liittyviä asioita. Nekin ovat mieskulttuuria, mutta modernia sellaista, ja sitä kai Miesten Viikko yrittääkin tavoittaa.

Miehet ja tasa-arvo

Minun Miesten Viikkoni jatkui keskiviikkoaamuna ministeri Arhinmäen asettamalla miestyöryhmän kokouksella. Työryhmän tavoite on pohtia, mitkä ovat miehiin ja poikiin liittyviä tasa-arvokysymyksiä ja miten niitä voidaan ratkoa. Minusta työryhmä on osa tasa-arvopolitiikassa meneillään olevaa murrosta, jossa miesten kysymykset nousevat aiempaa tärkeämmäksi ja samalla pakottavat linjaamaan tulevan tasa-arvopolitiikan uudella tavoin. Työryhmän väliraporttia voidaan odottaa helmikuussa.

Seksuaalista väkivaltaa

Torstai jatkoi minulle tuttua linjaa eli väkivallan parissa. Nyt oli vuorossa Tyttöjen Talon ja Poikien Talon seksuaalisen väkivaltatyön seminaari. Poikien Talo on pari vuotta sitten Helsinkiin perustettu sukupuolisensitiivistä poikatyötä toteuttava yksikkö, jonka työstä ja työntekijöistä olen ollut erittäin vaikuttunut.

Seminaarin ilosanoma oli se työ, mitä he ovat tehneet, ja ne työmuodot, joita he ovat kehittäneet, mutta surusanoma oli se, että projektien rahoitus ei jatku. Rahoitus ei jatku, vaikka Suomi on solminut ja on solmimassa lisää kansainvälisiä sopimuksia, jotka edellyttävät matalankynnyksen tukipalveluja väkivallan uhreille. Hui-hai, täällä ei siitä piitata, mitä velvoitteita sopimuksista koituu, kunhan Suomi-neidon kasvot näyttävät hyviltä. Aikanaan tulee EU:sta ja YK:sta moitteita, mutta se on seuraavan hallituksen murhe. Carpe diem.

Tampereen 16. Miespäivät: miesvihaa

Piti mennä Tampereen 16. Miespäiville jo perjantaina, mutta pääsin lopulta paikalle vasta lauantaina, jolloin ohjelmassa oli kirjallisuusmatinea aiheesta suomalaisen kirjallisuuden mieskuvat Linnan Tuntemattoman sotilaan jälkeen. Keskustelijoina olivat Matti Mäkelä ja Timo Hännikäinen.

Hännikäinen valotti minulle miesvihan sisältöä. Hänen mukaansa Sofi Oksasen julkisten kommenttien lisäksi romaani Puhdistus edustaa miesvihaa, koska siinä on niin negatiiviset mieskuvat. Lisäksi hän totesi, että Stieg Larsson on sisäistänyt miesvihan kirjoittaessaan samanlaisia negatiivisia mieskuvia. Kumpikin on kirjoittanut naiskaupasta, jossa on kyse seksiorjuudesta. En ymmärrä. Eikö tämän ajatuksen mukaan kaikista niistä asioista kirjoittaminen, joissa miehet ovat toimineet väärin, ole siten kyse miesvihasta.

Miksi juuri me miehet?

Miesten Viikon päätteeksi katsoin läppäriltä dokumentin The Act of Killing, joka tuli viikolla jossain vaiheessa. Se käsitteli Indonesiassa 60-luvulla joukkomurhiin syyllistyneitä miehiä. Ainutlaatuista rainassa oli se, että siinä päähenkilöitä olivat kyseiset tappajat ja murhaajat. Absurdia puolestaan oli se, että kyseiset miehet alkoivat tehdä elokuvaa dokumentin ohjaajan kanssa teoistaan, mutta sotkivat siihen ihailemiensa lännen- ja gangsterielokuvien aineksia.

Lopputulos on suurrealistinen, mutta samalla huikea näkymä suoraan joukkomurhaajan psyykkeeseen. Pala palalta päähenkilö Anwar Congon suojaukset murenevat ja hän tunnustaa, ettei voi unohtaa yhden tappamansa miehen silmiä. Kuollutta katsetta. Teimmekö syntiä, hän kysyy ja vastaa itselleen: me teimme väärin ja oksentaa vanhalla teloituspaikalla.

Elokuvan jälkeen katsoin Yle Areenasta dokumenttiin liittyvän keskustelun. Docventuresin Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin kanssa aiheesta keskusteli oikeuspsykiatri Alo Jüriloo, joka laukoo monta fiksua kommenttia väkivallasta, mutta missään vaiheessa kukaan ei kysy, miksi juuri miehet. Miksi joukko-, sarja-, massa- ja koulumurhaajat ovat lähes poikkeuksetta miehiä?

Kysymykseen, miten vähentää meidän yhteiskunnassamme väkivaltaa, Jüriloo vastaa että vaikuttamalla poikiin, jotka alkavat oireilla käytöshäiriöillä. Totta, antisosiaaliset pojat ovat riskitekijä. Sohvalta kysyin: miksi juuri pojat. Miksi ei tytöt?

Isänpäivä

Miesten Viikko päättyi isänpäivään, mutta ei minun kohdallani. Isäni kuolemasta on yli 30 vuotta eikä itselläni ole lapsia. Isänpäivä ei merkitse minulle oikeastaan mitään. Isänpäivänä kirjoitin tätä blogia kollikissa sylissäni.

Miehet katseen kohteena - boylesque

Klassisen burleskin näivetti kaupallisen seksin vapautuminen, eli strippaaminen syrjäytti burleskin 60-luvulla. Burleskin vihjaamisen taiteen tilalle tuli vaatimus näyttää enemmän. Burleski katosi, mutta putkahti esiin uudelleen 90-luvulla Yhdysvalloissa. Neoburleskina tunnettu ilmiö levisi vuodesta 2008 lähtien myös Suomeen. Kiitos siitä Bettie Blackheartin, Frank Doggensteinin ja Kiki Hawaijin.

Bent van der Bleu

Kuva: Saara Salmi

Neoburleski on postmodernin ajan ilmiö, jossa sekoittuvat eri lajityypit ja alakulttuurit. Yhtenä ulottuvuutena on miesesiintyjien ilmaantuminen. Suomessa ensimmäisenä burleskilavalle asteli Frank Doggenstein ja Bent van der Bleu 2009. Talvella 2010 brittiläinen Major Suttle-Tease veti ensimmäisen miehille suunnatun workshopin burleskifestareiden yhteydessä. Paikalla oli 8 suomalaismiestä ja Atlantin takaa tullut kokenut esiintyjä Scotty the Blue Bunny. Alkuirrottelun jälkeen Major käski miehiä ottamaan asentoja ja ilmeitä, joissa he olivat omasta mielestään seksikkäitä. Siitä lähdettiin.

Pojat olivat niin innostuneita työpajasta, että Major Suttle-Tease kutsuttiin kuukauden kuluttua vetämään jo viikon pituinen työpaja, joka alkoi sunnuntaina ja huipentui viiden päivän kuluttua bileisiin, joissa he vetivät ryhmänumeron lisäksi jokainen oman soolonsa. Näin sai alkunsa miesryhmä Hell Monty. Seitsemästä miehestä neljä oli ensimmäistä kertaa lavalla. Minä muiden joukossa. 

Rudie Ruthless

Kuva: Jari B. Miettinen

Teoria muuttuu liikkeiksi

 Minulla ei ole tanssi-, harrastajateatteri- tai muuta pohjaa, josta tehdä burleskia, mutta minulla on teoria. Minä hyödynnän siitä. Sukupuolen tekemisen teoriassa on kyse siitä, että me ammennamme tietyssä ajassa ja paikassa tarjolla olevista resursseista aineksia siihen, miten me toimimme osoittaaksemme, mitä sukupuolta olemme.

Judith Butler sanoi 90-luvulla saman siten, että sukupuoli on performaatiota, toistotekoja. Me synnymme ”valmiiseen” maailmaan, jossa on tarjolla tiettyjä tapoja esittää sukupuolta. Niitä me käytämme esittäessämme miestä tai naista tietyllä tavalla. Ihminen voi liikkua esitysten yli, mutta ei rajattomasti. Miehen ruumis antaa tietenkin hyvän lähtökohdan esittää miestä, mutta myös nainen voi tehdä miestä ja identifioitua mieheksi

. 

Kimi Moore

Kuva: Jari B. Miettinen

Samalla tavoin boylesquessa esitetään monen muun asian ohella erilaisia miehisyyksiä. Burleskilavalla naamioidutaan mieheksi vaatteista eleisiin. Lava toimii areenana, joka näyttää meille minkälaisia miehiä arjessa ja erityisesti meidän kulttuurisessa kertomusperinteessämme esiintyy, kuten tukkijätkiä, merimiehiä ja sotureita. Boylesque tuo esiin tietenkin stereotypioita ja parodioita, mutta parhaimmillaan se kertoo, miten sukupuoli ja seksuaalisuus ovat monenlaisia ja miten tuo moneus on tehtyä, ei biologinen kohtalo. Burleskissa miehisyys ei ole vakava asia.

Miehenä esiintymisen vaikeus

Tämä on se, mikä minua innostaa omissa esityksissäni. Tämän takia drag on minulle tärkeää. Minua kiehtoo ristiinpukeutuminen ja -esittäminen naisen ja miehen, miehen ja miehen, heteron ja homon välillä. Omissa esityksissäni tutkin maskuliinisuuden ja feminiinisyyden tekemistä vaatteiden ja eleiden kautta. Esityksessä Pin Up Clown lähden liikkeelle pin up –tyylistä, jossa imitoin feminiiniseksi määräytyviä eleitä. Sen sekaan sijoitan jotain perinteistä miehistä, kuten nyrkkeilyä ja potkuja. Väkivalta on niin helppo keino esittää miestä.

Mia Li Moon
Kuva: Alejandro Lorenzo

 Keskivaiheilla numero muuttuu hulluksi klovniksi, kun kaivan torpedorintaliiveistä esiin vappunenän, -pillin ja serpentiiniä Tässä tuleekin toinen tärkeä elementti: huumori. Minusta on hauska saada ihmiset nauramaan. Burleski on kuitenkin viihdettä. Huumori on toisaalta keino kätkeytyä. Itseni parodiointi julistaa: älkää ottako tätä niin vakavasti, en minä ole tosissani. On pakko myöntää, että muilla ihmisillä (ikävilläkin) on vaikutusta minuun ja pukeutumiseeni. Heteronormatiivisuus on tiukka kahle. Toisaalta, kun pukeudun pin up –tytöksi, menen lavalle ja alan tanssia ja lopulta riisua vaatteita, on vähän myöhäistä miettiä: mitä muut ajattelevat minusta? Juna lähti jo, ja minä istun veturissa.

Sir Willy Waterlily

Kuva: Frej Linna

Osoittautui, että miestä on vaikeampi tehdä kuin naista. Naisellisuutta ilmentäviä eleitä on tuhansia. Ne ovat niitä hankalia asentoja, jotka luovat vaikutelman ihanasta, söpöstä, seksikkäästä ja lumoavan luonnollisesta naisellisuudesta tai tyttömäisyydestä. Kaikki ne jalkaterän taivutukset, jalkojen oikeat kulmat ja käsien pehmeät liikkeet, ranteiden oikeat asennot ja suun muikistelu. Ne ovat kulttuurisesti opittuja tekoja. Miehen kulttuurinen elekieli on yhtä lailla olemassa, mutta mies ei ole ollut samalla tavoin esillä kuin nainen. Naisellisuutta ilmentävät eleet eivät kuulu toki naisten arkeen vaan siihen, kun he ovat esillä ja katseiden kohteena. Miehiin ei ole kiinnittynyt samalla tavoin yhtä runsasta kuvastoa. Silti me tiedämme, miten cowboy kävelee ja miten miehet istuvat jalat levällään ikään kuin heillä olisi meloni haarojen välissä.

Sukupuolentutkimuksessa ja feministisessä teoriassa horjutetaan sukupuolen ja seksuaalisuuden itsestään selviä määritelmiä. Burleskilavalla tuo teoria tulee monin eri tavoin todeksi. Burleski osoittaa, että jos lakataan luokittelemasta ihmisiä tiukasti kahteen lokeroon miehiksi ja naisiksi, heteroiksi ja homoiksi löytyy lukemattomia tapoja toteuttaa sukupuolta ja seksuaalisuutta.

Frank Doggenstein

Kuva: Kerttu Malinen

 Vaikuttaako burleski?

Neoburleski ei olisi ollut mahdollista ennen 1990-2000-lukua. Nyt naisena ja miehenä tai heterona, homona, biinä, kinkynä jne olemisen mahdollisuudet ovat muuttuneet joustavimmaksi, vaikka mitään vapautta toteuttaa niitä täysin avoimesti ei todellakaan vielä ole. Samalla eri ala- ja osakulttuurien tuleminen uuden teknologian kautta globaalisti lähemmäs yksittäisiä ihmisiä on edesauttanut ilmiön laajenemista.

Uskon, että burleskin valtava suosio kertoo siitä tilauksesta, joka Suomessa asialle on ollut. Uskon, että sen tavoittaessa tuhansia ihmisiä se muuttaa hiljalleen myös täkäläistä sukupuoli- ja seksuaali-ilmastoa. Asettaessaan miehet katseen ja toisinaan myös erotisoivan katseen kohteeksi se taatusti iskee perinteistä suomalaisen heteromiehen kuvastoa pirstaleiksi.

Lisää aiheesta  

Suomi boylesque tuleeko - oletko valmis  

Shy no more: Finnish men learn toshake and shimmy

Hell Monty

Kuva: Jari B. Miettinen